Talvi taittuu kevääseen

Viimeiset kolme kuukautta ovat menneet kuin sumussa. Pitkiä työpäiviä. Ehkä parhaiten fiiliksiäni kuvaa se, että nyt on oikeasti ollut aika monta rautaa tulessa yhtäaikaa. Olen viettänyt valitettavan paljon aikaa auton ratissa, kun olen suhannut pitkin maakuntia työmatkoilla. Harrastuksille ja liikunnalle on jäänyt kovin vähän aikaa. Hiihtämäänkin olen päässyt yleensä vain viikonloppuisin. Tämä on minulle aika uusi tilanne, koska entisessä työssäni istuin yleensä kahdeksasta maksimissaan viiteen toimistossa ja sen jälkeen olin vapaa tekemään omia juttujani. Nyt saattaa kello olla helpostikin kahdeksassa ennen kuin olen illalla kotona. Sen jälkeen näpyttelen vielä koneella päivän raportit ja käyn läpi seuraavan päivän asiakastapaamiset ynnä muut tarvittavat tiedot.

Työmatkalla Savonlinnassa. Olavinlinna.

Mutta. Tähän tilanteeseen on mahdollisesti tulossa piankin jo muutosta. Siitä lisää tuonnempana. Eilen kun ajelin Keski-Suomesta takaisin Kuopioon viimeisten aurigonsäteiden laskeutuessa metsää vasten, niin katselin auton ikkunasta kaunista luontoamme. Iso vaalean pumpulinen kuu nousi taivaanrannasta ja muuttui sitä keltaisemmaksi, mitä alemmas aurinko laski. Sitä oli jotenkin rauhoittavaa katsella. 

Raskaan työviikon kruunaa pitkä hiihtolenkki hankikannolla

Jo lapsena kuulla oli minulle iso merkitys. Näin siinä aina lempeät hymyilevät kasvot. Olen kotoisin pieneltä maalaiskylältä, Pohjois-Pohjanmaalta. Pyöräillessäni pienenä tyttönä iltapimeällä kylänraittia pitkin kaverilta kotiin, minua monesti jännitti pimeänä olevat vanhat talot, navetat ja liiterit, jotka nojailivat illan pimeyttä vasten kuin möröt valmiina syömään minut kitusiinsa minä hetkenä hyvänsä. Mielikuvitus laukkasi villisti ja välillä pyöräilin kuin henkeni edestä ohi näiden pelottavien "kummitustalojen". Mutta silloin kun kuu loisti taivaalla, se toi minulle jonkinlaista rauhaa ja turvaa. Saatoin kotimatkalla jopa ääneen höpötellä kuulle jotain ja näin unohdin pelottavat asiat, jotka mieltäni painoivat. Nukkumaan mennessä avasin verhot, jotta kuunvalo loistaisi huoneeseeni. Se toi turvaa myös uniini. 

hiihtokelejä on riittänyt

Elämässäni on tällä hetkellä aika hektistä ja stressaavaakin. Välillä työpäivän päätteeksi kotiin tullessa, koen olevani ylivirittyneessä tilassa ja päässä vain surisee kaikki päivän mittaan tapahtuneet asiat ja keskustelut. Kestää aika pitkäänkin, että pystyn rauhoittumaan ja pääsemään irti siitä stressaavasta olotilasta. Se on välillä melkoisen raskasta, etenkin kun ei ole ollut aikaa, tai jaksamistakaan, kuntoilla entiseen malliin. Välillä poden myös huonoa omaatuntoa siitä, että kaadun lähes suoraan työhommien parista sänkyyn puoli kuolleena ja hyvä jos hädin tuskin ehdin kuulumisia vaihtaa mieheni kanssa ennen kuin simahdan kuin saunalyhty. Miehelläkin toki omat työkiireensä ja melontatreeninsä, joten yhteinen aika on välillä kortilla.

Onnea on poskia lämmittävä kevätaurinko!

Tämän ei varsinaisesti ollut tarkoitus olla mikään valitusvirsi, että voi voi kun on raskasta ja vaikeaa tämä elämä :)   Tuli vain tarve tulla päivittämään kuulumisia pitkästä aikaa. Tilanteeseen lienee tulossa senkin suhteen muutosta, että kohta olisi taas hieman enemmän aikaa luonnossa liikkumiseen sekä valokuvaamiseen. 

Kuulun Facebookissa hiihtokeskusteluryhmään ja olen haikeana katsellut ihmisten sinne lähettämiä hiihtolomakuvapäivityksiä tuntureista, hankien nietoksista, priimakunnossa olevista hiihtoladuista. Harmi, ettei tänä vuonna ollut mahdollista lähteä hiihtoloman viettoon pohjoiseen, mutta ehkä ensi vuonna sitten viimeistään taas. Alla vielä pari fiilistelykuvaa vuoden takaisesta Ylläksen reissusta.

Oikein hyvää pääsiäistä kaikille. Voikaa hyvin.

Post scriptum:  Jeeee! Saan rakkaan ystäväni pääsiäisen viettoon tänne Kuopijoooon! Onpa hirmuisen kivaa se.