Ajatuksia herkkyydestä

"Minähän olen tässä!". Sydämeni jätti lyönnin välistä, pala tuntui nousevan kurkkuun. Tämähän on kuin suoraan omasta elämästäni kirjoitettua asiaa. Minkä valaistuksen koinkaan eräänä päivänä jokunen vuosi taaksepäin, kun törmäsin netissä Elaine Aronin tutkimuksiin sekä Heli Heiskasen kirjoituksiin erityisherkkyydestä. Olen toki lapsesta saakka tiedostanut, että olen erityisen herkkä persoona, mutta silti nämä kirjoitukset koskettivat minua syvästi. 

Tunnen, koen ja aistin voimakkaasti, ajattelen ennen kuin toimin. Punnitsen vaihtoehtoja välillä turhaksikin asti. Olen tunnollinen, empaattinen, avulias ja luova. En tykkää mielistellä, mutta haluan välttää konflikteja. Ahdistun riitelystä ja itku on monesti herkässä. Uutinen esimerkiksi kaltoin kohdellusta eläimestä saa minut voimaan fyysisesti pahoin ja kyyneleet silmiin. Kiireinen päivä ihmisten ja hälyn ympärillä väsyttää minua erityisen paljon. Kotiin tullessa koen olevani ylivirittyneessä tilassa, josta palautuminen ottaa aikansa.

Herkkyydestä on paljon iloa ja hyötyä elämässä. Luonnossa kävelykin on aisteille monesti yhtä elämysten ilotulitusta. Täyskuu usvaisen niityn päällä saa minut kirjaimelliseti haukkomaan henkeä ihastuksesta ja välillä iltalenkki venähtää pitkäksi, kun yritän saada tallennettua kokemani voimakkaat tuntemukset luonnon kauneudesta kuvien kautta kännykkäkameran kuvavirtaan. Erityisherkkyys on antanut minulle luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä sekä opettanut minulle kärsivällisyyttä ja empatiaa. Se tekee elämästä monisäikeistä, kun kykenee havannoimaan kaikkea ympärillään olevaa syvällisesti. Mutta välillä koen sen myös suureksi taakaksi harteillani...

Töissä on meneillään suunnittelupalaveri. Paljon puheensorinaa, naurua, hälyä, ideoita! Istun osallisena, mutta välillä tuntuu kuin olisin omassa erillisessä kuplassani. Kuin katsoisin itseäni jostain kauempaa. Ihailen heitä, jotka pystyvät spontaanisti heittämään ilmoille ideoita ja ajatuksiaan. Heitä, jotka ovat lähes koko ajan äänessä. Minullakin olisi monta hyvää ideaa, mutta tarvitsen hetken aikaa pureskella niitä päässäni, ennen kuin avaan suuni. Tuntuu usein, että ennen kuin saan ajatukseni sanottua, muut ovat siirtyneet jo asiassa seuraavaan.

Erityisherkkyys on ominaisuus, jota esiintyy jopa noin viidenneksellä väestöstä, joten kovin harvinaista se ei ole. Aihe on tullut vasta viime vuosina paremmin ihmisten tietoisuuteen ja siitä puhutaan nykyään enemmän myös mediassa. Erityisherkkyydessä on kysymys synnynnäisestä taipumuksesta reagoida voimakkaasti esimerkiksi uutisiin, riitatilanteisiin, valoihin, meluun, tunteisiin tai vaikkapa musiikkiin. Erityisherkkä eläytyy voimakkaasti toisten asemaan ja havainnoi ympäristöstään jatkuvasti erilaisia vivahteita ja yksityiskohtia. Vaikka heidät voidaankin luokitella yhtenäiseksi ryhmäksi, kaikki erityisherkät ovat kuitenkin erilaisia sekä aistiherkkyydeltään, tunnetasoltaan että luonteenpiirteiltään. Erityisherkät eivät ole myöskään aisteiltaan mitenkään parempia, vaan heidän hermojärjestelmältä on tavanomaista herkempi. Tämän vuoksi he usein myös väsyvät herkemmin.

Olen harvoin palaverin tai kaveriporukan illanvieton keskustelujen keskipiste. Yleensä keskityn kuuntelemaan taustalla muiden juttuja ja puhuin vain silloin kun minulla on harkittua asiaa. Aika usein lähden lounaallekin ihan vain yksin. En siksi, että olen erakko, epäkohtelias tai introvertti. Vaan siksi, että hektisen työpäivän keskellä se saattaa olla ainoa hetki, jolloin saan olla rauhassa ja tasoitella hieman ajatuksiani hiljaisuuden keskellä.

Erään entisen työpaikkani toimitusjohtaja sanoi joskus henkilöstöpalaverin puheenvuorossaan jotain, joka on jäänyt varmasti iäksi mieleeni. Hän otti esille sen kuinka työyhteisö tarvitsee kaikenlaisia persoonia. Työyhteisössä on paikkansa niin niille hiljaisille ja harkitseville tietokoneruudun takana häärääville koodareille, kuin myös niille myynti- ja kilpailuhenkisille tyypeille, jotka pitävät itsestään enemmän meteliä. Kaikkia meitä tarvitaan, jotta saadaan rikas ja elävä työyhteisö. Sama pätee toki myös työelämän ulkopuoliseen elämäämme.

Minulla meni vuosia siihen, että pystyin hyväksymään herkkyyteni ja sen, että olen tällainen kuin olen. Ettei minusta koskaan tule sitä rohkeaa ja sanavalmista tyyppiä, joka pystyy esiintymään porukan edessä itsevarmuutta uhkuen ja esittämään vahvoja mielipiteitä. Tai ottamaan vastaan negatiiviset puheet tai kestämään ikävät tapahtumat, niitä pitkään mielessä ruotimatta. Liekö myös iän tuoman elämänkokemuksen myötä osaan nykyään kanavoida herkkyyteni suoranaiseksi vahvuudeksi, niin siviili- kuin työelämässäkin. Nykyään voin jo hyvillä mielin todeta itselleni ja muille, että herkkyys ei ole heikkoutta. Se on voimavara, joka oikein ymmärrettynä ja hyväksyttynä tuo paljon rikkautta keskuuteemme.

Pst. Olen kirjoittanut aiheesta muuallakin. Eli voit törmätä kyseiseen tekstiin toisaallakin :)