Mama - muistoissani

Lapsena olin hevoshullu henkeen ja vereen. Lähes asuin tallilla; päivät koulussa, illat tallilla. Hengitin hevosen tuoksua, keräilin hevosen jouhia vihkojen väliin, pidin tallipäiväkirjaa, harjasin, puunasin, käytin viikkorahoja raveissa oleviin valjasautoihin, joista ostettiin hoitohevosille harjoja tai muita pieniä tarvikkeita. Hoitohevosia oli yhtä monta kuin niillä lempinimiä; vinkkeli, lennu, jazzi, vivatti... Kavereiden kanssa emme juuri muusta puhuneetkaan kuin hevosista ja ainoa lehti jonka postimies kiikutti minulle oli Hevoshullu.

Vinkkeli oli ensimmäinen hoitohevoseni. Olen tässä 9 vuotias. Uu jee, mikä tuulipuku! :)

Kävimme kavereiden kanssa eräällä meidän kylällä sijaitsevalla pienellä ravitallilla lähes koko lapsuuden ajan. Vuodet ja hoitohevoset vaan vaihtuivat välillä. Myös hevosmiestaidot karttuivat siinä matkan varrella. Ratsastustakin tuli harjoiteltua; yksi mieleenpainuva kesä oli se, kun pääsin ensimmäistä kertaa ihan itsekseni Kalajoen Hiekkasärkillä sijaitsevalle tallille ratsastusleirille. Voi sitä onnen päivää! Sen jälkeen kävin aina satunnaisesti siellä myös ratsastustunneilla. Ratsastusta pääsin harjoittelemaan myös ystäväni pippurisella Edi-ponilla sekä muilla tuttujen, kavereiden ja naapurin hevosilla. Mutta tosissaan ratsastuksen makuun pääsin vuonna 1995, kun jotain sykähdyttävää tapahtui elämässäni...

Ystävykset

Yksi elämäni ikimuistoisimmista ja onnellisimmista päivistäni oli se, kun ensimmäinen (ja tähän mennessä myös viimeinen) ihka oma hevonen astui meidän pihaan kuljetusauton uumenista. Bahama Mama, silloin 14 vuotias amerikkalais-ranskalainen lämminveri tamma. Mama, mummu tahi mampselli, kuten isäni tapasi sanoa. Muiden silmissä tuo "vaatimaton-halpa-osaamaton-ex-ravuri" herätti varmaan aikamoista kummastelua, mutta minulle tuo parilla tuhannella markalla hankkimamme lämminverinen tamma oli kuin lottovoitto! :)  Meinasin kirjaimellisesti tikahtua onnesta sinä päivänä, kun eka kertaa kipusin Maman selkään omalla kotipihalla ja tajusin, että siitä lähtien olen vapaa tekemään sitä aina kun huvittaa.

Pitkäsenkylän vainioita...old sweet memories..

Mama oli todella kiltti ja säyseä tapaus. Hoidettaessa se yleensä melkein nukahti, kun sitä harjaili. Sen kanssa ei tarvinnut pelätä edes silloin kun kohtasi maastossa trakroreita tai viljapuimureita. Ratsastuksesta se osasi meille tullessa lähinnä vain perusavut mutta parin vuoden aikana se oppi paljon uutta ja käytiin me estekisoissakin onneamme kokeilemassa silloin tällöin. Mutta kaikkein eniten nautin silloin, kun käytiin maastossa pitkiä lenkkejä, välillä vauhdikkaammin ja välillä vähän rauhallisemmin. Kentälläkin jaksettiin jauhaa tunteja ja taas tunteja kouluratsastuksen kiemuroita opetellen. Tosin ei niin hyvällä menestyksellä :D  Maman vahva ravitausta ja siitä johtuva jäykkä "oikea puoli / kierros, ei koskaan hävinnyt. Tai sitten olin vain liian laiska treenaamaan sitä vaivaa pois.

Kesät Mama asusteli meidän omilla tiluksilla "kesäpihatossa", mutta talviaikaan vuokrattiin tallipaikkaa niin meidän naapurin tallista kuin myös ystäväni tallista. Omaa talliakin aloimme jo navetan taakse suunnittelemaan ja muistan, että isän kanssa käytiin joskus rakennuslupa-asioistakin keskustelemassa jossain. Mutta se homma sitten jäi, kuten jäi myös rakas hevosharrastukseni...

Teininä T-paitojen piti olla aina jotain Xtra-large kokoa...en tiiä miks?! :D

Kun peruskoulu oli ohi ja alkoi opiskelu lukiossa, jotain tapahtui. Mukaan oli tullut eri paikkakunnalla asuva poikaystävä, uusia kavereita, diskoja, menoja... Yhä vähemmän aikaa tuntui jäävän hevoselle. Näin jälkikäteen olen tajunnut, että olin silloin hyvin hämmentynyt ja henkisesti aika repaleinen nuori. En osannut oikein priorisoida asioita elämässäni silloin. Mielialat heittelivät laidasta laitaan, toisena päivänä halusin tuota ja toisena tuota. Lukiossa ollessani olin kirjaimellisesti hukassa, henkisesti. En tiennyt y.h.t.ä.ä.n. mitä elämältäni haluan. Ja valitettavasti se heijastui myös tähän hevosen omistamiseen...

Niinpä eräänä syksyisenä päivänä, pitkän harkinnan jälkeen, Maman entiset omistajat hakivat sen pois. Mama myytiin takaisin sinne josta aikanaan sen ostimmekin. Se pääsi sinne viettämään ansaittuja eläkepäiviään ja sillä teetettiin vielä myös yksi varsa. Siellä se sai nauttia elämästään heppatyttöjen hoivattavana, kiltti kun oli ja niin herttainen.

Vaikka tavallaan olin silloin helpottunut tuosta päätöksestä, niin kyllä minä itkin. Voi luoja, että minä itkin. Ja kyllähän minä sitä kaduinkin, mutta se oli myöhästä jo siinä vaiheessa...  Kun tämä ystäväkseni muodostunut hevonen lähti elämästäni, niin jotain minussa särkyi. Pala lapsuutta ja nuoruutta hävisi sen myötä. Muutaman kerran kävin hevosta katsomassa sen uudessa (tai pitäisikö sanoa vanhassa) asuinpaikassa, mutta se aiheutti liikaa kipeitä tunteita enkä enää saanut aikaiseksi mennä Mamaa katsomaan...

Naapurin tallin ratsastuskentällä, aurinkoisena syyspäivänä.

Sen jälkeen meni vuosia, etten juurikaan talleilla käynyt. Kai minulle tuli vähän sellainen asenne, että "poissa näkyvistä, poissa mielestä". Olin katkera itselleni ja tekemiini ratkaisuihin. Tuli aika muuttaa pois kotoa, itsenäistyä omilleen. Hyvin satunnaisesti, silloin tällöin, kävin ratsastamassa. Varmasti välillä oli vuosia, etten käynyt talleilla laisinkaan. Mutta aina se liekki kuitenkin säilyi jollain tapaa; jos vaikka auton ikkunasta näki hevosia laitumella, niin hymy nousi huulille. Tai jos näki ratsukon jossain, niin pieni haikea pistos sivalsi sydäntäni. Jopa kavion jäljet hiekkatiellä saivat muistot sinkoilemaan. Sisällä palava rakkaus tähän harrastukseen ei siis koskaan sammunut.

Nyt noin 15 vuotta on kulunut siitä, kun oma hevonen myytiin pois. Ja nyt reilu kolmikymppisenä innostus hevosiin ja ratsastamiseen on syttynyt uudelleen. Parin viimeisen vuoden aikana olen käynyt ratsastamassa vähintään 4 kertaa vuodessa ja tänä kesänä käydyn kurssin jälkeen päädyin vuokraamaan hoitohevosen, jolla käyn ratsastamassa 1-2 kertaa viikossa. Tallilla käynti ei enää aiheuta samanlaisia fiiliksiä kuin lapsena, mutta ihanaa se on edelleen ja hyvin voimaannuttavaa.

Ja yllätinpä tuossa yksi päivä itseni selailemasta hevosten myynti-ilmoituksia.... :)   Haaveeni on, että vielä jonain päivänä. Jonain kauniina päivänä, saisin omaa hevosta ratsastaa. Mutta katsotaan, katsotaan. Ehkä joskus. Lottovoittoa odotellessa.

Näissä muisteloissa tänään...
    ~ KaLine ~


Ps. kirjoitus on ajastettu. Meni pitkään, ennen kuin tunsin olevani valmis julkaisemaan tämän tekstin. Hassua :)  Ja kuvat sen vuoksi epäselviä, kun on skannattu vanhoista valokuvista.