Ajatuksia onnellisuudesta

 

Miksi onnee on niin vaikee saada ja kun se tulee miksei aika voi laahaa.
Ja miksei sitä voi saada enempää? ja miks sen tajuu vast kun sen menettää?

 

Törmäsin hiljattain Spotify:ssa onnesta kertovaan biisiin. Mielestäni siinä on hyvät sanat ja muutenkin hyvä biisi. Kyseessä Jujun Onni.

 

Koen olevani luonteeltani hyvin positiivinen ja mieli on useimmiten aika aurinkoinen. Mutta vaikka sitä onkin tämmönen "pertti-peruspositiivinen", jonka lasi on aina puoliksi täynnä, niin kyllä niitä huonojakin päiviä tulee :D  Välillä sitä vain tuntuu, ettei mikään onnistu elämässä. Kaikki asiat vastustavat. Kiristää. Ahistaa. Masentaa. Varmasti hyvin tuttuja tunteita kaikille tässä elämässä tallaaville.

Onni tuo maailman vaikein asia.
Sitä kiertää niinku kasia.
Sitä tyhjentää niinku lasia.
Ja suurimmaks osaks se on pandoran rasias.
Se on siellä, visusti piilos.

Sitäkin tulee usein mietittyä, että voikohan ihminen koskaan olla täysin tyytyväinen elämäänsä, tasapainossa, onnellinen, fengshuit kohdallaan... ei varmaankaan. Aina kai sitä on jotain, jossa voisi kokea olevansa parempi ja onnistuneempi. Filosofi Demokritos arvioi sen ihmisen olevan onnellinen, joka ei sure sitä mikä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on. Kauhian hyvä ajatus! :)  Näin sitä pitäisi itsekin yrittää osata elää. Nauttimalla niistä asioista, joita jo elämässä on. Mutta aika usein sorrun itsekin siihen, että haikailen asioiden perään, joita en voi välttämättä saada. Tuntuu usein, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. "tuollakin on! minäkin haluan". Mutta kyllä se taitaa niin olla, että ihminen tarvitsee välillä kokemuksia onnettomuudesta, jotta voi taas kokea onnellisuutta. Välillä on oltava huonoja päiviä, jotta osaa sitten taas arvostaa niitä hyviä :)

Se, et oon saanu kokee onnee nii, kiitos.
Kyl mä tyydyn jo tähän, mut voisin silti ottaa sitä lisää ees vähän.

Kai sitä on välillä vaikea ymmärtää, että en minä oikeasti halua olla joka päivä iloinen. Muutoin tulisin sokeaksi sille. Välillä kun oikein korpeaa ja ketuttaa, niin johan kummasti sitä taas arvostaa niitä hetkiä, kun ajatus on kevyt ja hymyilyttää.

Yksi avain onneen on varmasti myös se, kun oppii olla vertaamatta itseään jatkuvasti muihin. Ja oppii arvostamaan omia tekemisiään, valintojaan sekä polkujaan. Pitäisi oppia päästämään irti niistä odotuksista, mitä esimerkiksi yhteiskunta, lähipiiri tai vanhemmat sinun elämällesi asettavat. Olen itse kokenut oman ns. "3-kympin kriisin" niin, että koen olevani erillään niistä asioista mitä yleensä tämän ikäiset ihmiset ovat tottuneet tekemään. Tosi asiahan usein silti on, että se odotuksien asettaja onkin lopulta itse itselleen... Törmäsin jossain netissä ajatukseen "Happiness comes more easily when you feel good about yourself without feeling the need for anyone else’s approval".

Saan hirveästi voimaa luonnosta ja sen kauneudesta. Vieläkin näin aikuisella iällä jaksan kerta toisensa jälkeen ihmetellä muun muassa täyskuuta, pakkasen kirkastamaa tähtitaivasta, auringonlaskun värjäämiä horisontteja, sinisiä hetkiä talvisessa luonnossa, kesäaamun kauneutta. Sitä tunnetta kun, kevätauringon sulattama hiekkainen pyörätie ratisee askelten alla ja ilma tuoksuu kaukaisesti kesälle. Minusta onnen voi kokea mm. kesäiltana saunanraikkaana anoppilan rantasaunan laiturilla, kun tyyni tumma järvenpinta lähes imaisee sinut unettavaan hyvään oloonsa. Tai lauantaiaamuna, kun herää tukka pystyssä ja alakerrassa odottaa miehen keittämä tuore kahvi. Tai masentavana maanantaiaamuna, kun könyää väsyneenä työpaikalle ja sähköpostissa odottaa kivoja viestejä parhailta ystäviltä. Toivottavasti en koskaan lakkaa ihmettelemästä ja ennen kaikkea "tuntemasta" näitä asioita.

" Silmäsi ymmärtävät minua ne eivät katso sormeani kun osoitan kuuta. "

 

Löydän myös semmosia "elokuvamaisia hetkiä" arkisista asioista, lähes päivittäin. Esimerkkinä yksi tapaus, kun istuin bussissa joka pysähtyi pysäkille noukkimaan nuoren naisen iso rinkka selässään ja passi kädessään. Hänen äitinsä (ilmeisesti) oli saattelemassa häntä ja kuinka koskettava oli se hetki, kun he hyvästelivät toisensa. Halasivat pitkään ja tiukasti. Kuinka äiti vielä hetken aikaa juoksi bussin rinnalla ja heilutti kättä hyvästeiksi itkuaan pidätellen. Tytön kasvoilla oli innostunut ja onnellinen katse uusista tulevista seikkailuista, mutta silmissä näkyi myös haikeutta. Siinä hetkessä oli jotain niin aitoa ja tunteikasta, että tirahtipa tippa omaankin linssiin...salaa :)  Ja juu, pakkohan se on myöntää että olen äärimmäisen herkkä. Oikea herkkis! Välillä tuntuu, että koen asioita aina jotenkin kauhean voimakkaiden tunteiden kautta. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Se, että yrittää olla onnellinen niistä asioista mitä jo on, ei saisi kuitenkaan tarkoittaa sitä, että lakkaisi yrittämästä tai että ei asettaisi itselleen enää mitään tavoitteita, joita kohti pyrkii kulkemaan. Eihän sitä kuitenkaan tuleen voi jäädä makaamaan. Unelmia kohden on syytä kulkea, ettei katkeroituisi vanhana mummona tai pappana. Toisaaltaan on myös se vaara, että jos aina vain tavoittelee parempaa ja parempaa, saattaa se lopulta estää tyytyväisyyden ja onnen kokonaan. Joten kultainen keskitie tässäkin, onnentavoittelu ei takaa hyvää elämää. Mielestäni onnellisuus tulee siitä, että on suurin piirtein tyytyväinen omaan elämäänsä. Ja nimenomana omaan elämäänsä, ei siis verrattuna jonkun toisen elämään.

On silti tärkeää osata iloita myös muiden onnesta ja elää heidän mukanaan niin hyvissä kuin huonoissakin hetkissä. Ei saa olla katkera toisen kokemasta onnesta, sillä minultahan se ei ole pois. Ja kun sen oikein oivaltaa, niin voi huomata, että jaettu onni on tuplaonni :)   Pitää tehdä itselle tärkeitä asioita, harrastaa, ylläpitää ystävyyssuhteita, huolehtia rakkaistaan, pyrkiä olemaan avoin, rehellinen ja irrottautumaan henkisistä lukoista, nauttia elämästä. Onnellisuus tulee siinä sivussa, kuin huomaamatta. Se on kuin perhosefekti; pienestä siiveniskusta kasvaa suuri myrsky. Eli tässä tapauksessa onnellisuus. Elämä toki myös satuttaa välillä, kukaan ei säästy siltä. Onnea ei vain voi joka päivä kokea. Suuret elämänmuutokset ja traumat ovat elämän käännekohtia, mutta myös pienet sattumat arjessa saattavat muuttaa elämänkulkua. Se on kai se kuuluisa kohtalo.

Mieheni on melkoinen realisti ja taipuvainen enemmän sinne perusnegatiivisuuteen, mutta hänellä on kyllä huumorintaju kohdallaan! Hän saa minut joka päivä nauramaan aidosti, välillä vedet silmistä valuen. Vaikka välillä minun positiivisuus ja hänen negatiivisuus eivät oikein kohtaa, niin arvostan suuresti hänen kieroa huumorintajuaan, realistisuutta, sekä ennen kaikkea sitä aitoutta joka hänessä asuu. Hän sanoo aina asiat suoraan ja kaunistelematta. Toki loukkaamatta ketään tarkoituksella. Eikä hän yritä esittää mitään muuta kuin on. Kunpa itsekin osaisin.

Tarkoitukseni ei ollut tällä kirjoituksella tuoda esille mitään sellaista, että oisin nyt jotenkin kauhean onneton ja tyytymätön elämääni, vaan lähinnä halusin tarkastella onnea ja onnellisuutta monelta eri kannalta. Ihmisen mieli on vaan niin hirmuisen mielenkiintoinen ja mysteerinen.

Ai niin, piti vielä sanoman, että mun motto on ollut jo varmaan viimeiset 15 vuotta, että "kyllä se siitä". Ja tämä on kyllä pitänyt hyvin kutinsa jo nämä kaikki vuodet. Asioilla on ihan oikeasti tapana järjestyä, kunhan itse olet avoin sille, etkä jarruta vastaan.

Tällaisissa tunnelmissa tällä kertaa... Tämä oli muuten tämän blogin 100. kirjoitus.